Suomalainen ja saamelainen kansanmusiikki

Suomalainen ja saamelainen kansanmusiikki kehittyivät hyvin erillään toisistaan, mikä selittää niiden suuret keskinäiset eroavaisuudet. Molemmille yhteistä on kuitenkin se, että ennen kuin nykyaikainen teknologia mahdollisti musiikin tallentamisen, kummatkin musiikkiperinteet etenivät suullisena tietona sukupolvelta toiselle. Nykypäivänä sekä suomalaista että saamelaista kansanmusiikkia on herätetty henkiin. Tyypillistä on ollut yhdistää traditionaaliseen musiikkiin uuden musiikin elementtejä, kuten pop-, blues-, jazz- tai klassista soundia. Erityisen tunnettuja suomalaisia, nykypäivän kansanmusiikin esittäjiä ovat muun muassa Värttinä ja Frigg, kun taas saamelaista perinnettä on lähtenyt muokkaamaan esimerkiksi Niko Valkeapää.

Suomalaisen kansanmusiikin soittimisto oli varsin niukkaa, sillä luonto ei tarjonnut paljon raaka-aineita, ja muiden kansojen musiikilliset vaikutukset rantautuivat Suomen rannikoille myöhään. Alkuun Suomessa soitettiin lähinnä paimensoittimia ja kannelta, mutta myöhemmin muiden musiikkivirtausten vaikutuksesta tärkeiksi instrumenteiksi muodostuivat myös jouhi, viulu, klarinetti ja harmonikka. Kannel – itämerensuomalaisten ja slaavilaisten soitin – on ehkä näistä tunnetuin. Suomalaisessa kanteleessa on usein viisi kieltä, mikä soveltui hyvin runosävelten soittoon. Myös saamelaisessa perinteessä soittimien kirjo on niukkaa, sillä instrumentteja on käytetty lähinnä laulun säestämiseen. Tyypillisiä soittimia saamelaiselle kansanmusiikille ovat noitarummut, sekä erinäiset helistimet ja puhaltimet.

Kalevalamitta ja itkuvirret

Suomalaiselle laulurunoudelle oli tyypillistä, että esi- ja jälkilaulaja esittivät viisi-iskuisia, eli kalevalanmittaisia muinaisrunoja vuorotellen säkeissä. Laulurunoutta esitettiin yleensä työ- ja riittilauluissa, sekä erilaisissa loitsuissa, häissä ja leikkilauluissa – samoja elementtejä esiintyy edelleen nykyaikana tuutulauluissa. Itkuvirret puolestaan ovat Karjalan ortodoksien seremonioihin liittyvä laulurunouden laji. Suruhenkisiä virsiä lauloivat vanhemmat naiset, jotka olivat vuosien aikana oppineet oikean laulutekniikan, millä saatiin nostatettua tunnetiloja. Tällaisia tunnetiloja olivat esimerkiksi suru, murhe, kaipaus ja haikeus, ja niitä esitettiin esimerkiksi hautajaisissa. Itkutekniikka perustui improvisointiin, eikä ollut aina kalevalanmittaista tai muutenkaan säännöllistä.

Läntinen perinne ja kirkollinen kansanmusiikki

Kalevalanmitta ja itkuvirret olivat tyypillisiä nimenomaan Itä-Suomessa, kun taas lännessä esiintyi paljon laulelmia, joissa oli loppuriimejä. Lauluja laulettiin säepareittain: ensimmäisessä säeparissa esitettiin tai tulkittiin luonnonkuvaa, mietelmää tai havaintoa ja siihen vastattiin toisessa säeparissa tunnelman tai toteaman muodossa. Tälle sävelmälle tyypillistä oli niin sanottu rekirytmi, eli nelisäkeinen parillinen lauseke. Kyseinen laulutyyli eroaa lyyrillisyydessään suuresti idän perinteestä, ja se saikin vaikutteita saksalaisista balladeista ja ruotsalaisista piiri- ja leikkilauluista. Suomalaisessa kansanmusiikissa näkyy vivahteita myös erityisesti luterilaisesta kirkkoperinteestä. Näistä kirkkoraameista on muodostunut kansan suussa varsin omaleimaisia toisintoja.

Saamelainen kansanmusiikki

Saamelaisväestö voidaan jakaa kielten ja paikalliskulttuurien mukaan eri ryhmiin, joiden välillä musiikkiperinteessä on paljon eroja. Suomessa on pohjoissaamelaisia, inarinsaamelaisia ja kolttasaamelaisia, joiden keskuudessa voidaan karkeasti sanoa olevan neljä eri joikutyylialuetta: Enontekiö, Tenonvarsi, Vuotson alue ja Inari. Tämän lisäksi kolttasaamelaisilla on oma perinteensä, joka eroaa jokseenkin joiusta. Joikaamisen merkitys liittyy ihmisten, paikkojen ja tapahtumien muisteluun ja kommentointiin. Saamelaisessa perinteessä ajatellaankin, että kohde, josta joiku on tehty, omistaa sen tekijänoikeudellisesti. Niinpä ollen joiku kuvaa kiintopisteensä ominaisuuksia tarkasti. Joikaamisen lisäksi saamelaiseen kansanmusiikkiperinteeseen liittyvät myös laulut, virret ja soitinmusiikki.